HUOMIO BLOGIN SEURAAJAT

Sinirastaan Pesä on siirtynyt uuteen osoitteeseen: www.sinirastaanpesa.com

Päivittäkää myös RSS-syötteenne: http://feeds.feedburner.com/SinirastaanPesa

Toivottavasti kaikki pysyvät matkassa ja löytävät mukaan uusiin ympyröihin!

 

Viisiviikkoisen kriisi?

Saattaa olla että meidän pojun on oppinut uuden jutun - hymyn. Tai sitten sillä oli hyvin omituisia mahavaivoja, jotka aiheuttivat sen, että tuo eilen illalla viihtyi sitterissään puolituntia tyytyväisenä, katsella tapitti vanhempiaan silmät suurina, päästeli selkeästi duurivoittoisia “hii” ja “höö” -ääniä naama loistaen kuin hangon keksillä, ja ensimmäistä kertaa jaksoi kiinnostua sitteriinsä kuuluvasta mobilesta, jossa roikkuu kaksi värikästä palloa ja tähti.

Tänään hymystä on näkynyt vain häivähdys, mutta siihenkään tilanteeseen ei liittynyt kipristelyä tai ennakoivaa kurinaa mahan uumenista. Toisaalta eilinen päivä oli muutenkin omituinen. Koko päivänä ei tullut kuin yhdet kakat (ennen ollut joka vaipassa) ja sen lisäksi poika venytti ruokailuvälejään viiteen tuntiin entisen 3,5-4 tunnin sijaan ja kaiken päätteeksi tuo veti yhdet yli neljän tunnin päikkärit ja parit lyhyemmät nokoset.

Tämän lisäksi parina päivänä on jo huomattu ettei uni enää tulekaan kuin napista painamalla vaan siihen on pitänyt kehittää systeemi. Aikaisemmin poika nukkui päikkärit sitterissään täysin tyytyväisenä, nukahti siihen ruuan päätteeksi kun vähän jalalla hötkytti kyytiä ja ehkä antoi tutin suuhun. Nyt ei sitteri enää kelpaakaan kuin 15-20 minuutin uniin, ja sitten ollaan hereillä huutelemassa kun uni ei tule vaikka väsyttää. Ratkaisuksi on sitten otettu milloin sohva ja milloin oma sänky, mutta niissäkin tuo voi nukkua vain mahallaan. Tiedän kyllä mitä oppaat ja neuvola ja joka paikka sanoo mahallaan nukuttamisesta, mutta kun ei tuo poika nukahda muuten. Kyljellään tai selällään tuo taas viuhtoisi käsillään ja jaloillaan ja raivoaisi pää punaisena niin kauan että happi loppuu, ja alottaisi hengenvetämisen jälkeen alusta - kokeiltu on  ja moneen kertaan. Joten kun väsy tulee, pojulle laitetaan unirätti kainaloon ja mahalleen sänkyyn/sohvalle ja väsymyksestä riippuen uni tulee itsenäisesti tai lyhyen itkun ja tassutuksen jälkeen. Niin ja tosiaan, iltaisin/öisinkään ei enää nukahdeta tuosta vain omaan sänkyyn, vaikka sylissä olisi jo nukahdettu röyhtäytyksen yhteydessä. Ei vaikka sylissä olisi nukuttu jo 10 minuuttia. Heti kun pää osuu vuoteen pohjalle alkaa parkuminen, joka tosiaan loppuu vasta kun käännetään mahalleen ja tassutetaan, eli silitetään selkää painavalla kädellä muutama minuutti (tai puoli tuntia kuten viime yönä klo 2:37-3:00) .  Nukahtaminen voisi olla helpompaa jos sallisimme öisinkin tutin käytön, mutta koska kumpaakaan meistä vanhemmista ei kiinnosta alkaa nousemaan enää sen suustaputoilevan kapistuksen takia vähän väliä nyt tai tulevaisuudessa, jääkööt tutti päiväunien riemuksi.

Loppuun haluan kehua ilmiötä nimeltä kantoliina - aivan ihana kapistus! Jo odotusaikana hankin Hug-a-bub -liinan luettuani siitä ensin jostain mainoslehdestä. En tiennyt etukäteen mitään liinoista ja sen vähän mitä nytkään tiedän olen oppinut vanhoista vauvalehdistä. Tuo liina vaikutti kuitenkin niin idioottivarmalta (mukana tuli ohjevideo ja sitomistyylejä vain yksi), että uskalsin sen ostaa. Ja mitenkään mainostamatta, ainakin tähän asti tuo on toiminut todella hyvin. Levoton poika rauhoittuu (ja nukahtaa) siinä muutamassa minuutissa ja etenkin kaupoilla tuo on ollut kätevä, meillä kun ei ole vielä matkarattaita. Nyt voi kulkea portaita ja muita huoletta ja molemmat kädet vapaina ja mukula pysyy tyytyväisenä. Saapa nähdä mitä poika tuosta tykkää kunhan kasvaa lisää.

 

Rompe-meemi

Yleensä en harrasta meemejä (koska kukaan ei minua niihin haastele jostain syystä), mutta tämän ihanan materialistisen yksilön “lainasin” Maaritin Päivän kohokohtia -blogista.

Tällaista kamaa on siis meille kasaantunut vaikkei vielä kauaa olla yhteisessä kodissa asuttukaan:

[  ] akvaario
[x] arabian astioita eikös muumimukit ole Arabian?
[x] arkkupakastin ei ole käytössä, toimii hoitopöytänä
[x] astianpesukone korvaamaton <3
[  ] autotalli
[x] digiboxi
[x] digikamera
[x] digitaalivaaka
[x] dvd-soitin
[x] epilaattori varmaan turhin ostokseni ikinä
[  ] farmariauto
[x] henkilöauto
[x] hiirimatto
[x] hiusten kuivain
[  ] höyrysauna
[x] iittalan astioita
[  ] ilmakiharrin
[  ] ilmakitara
[  ] ilmankostutin
[x] jenkkisänky
[x] kahvinkeitin, vaikkei juoda kahvia. Meillä ei ole edes kahvimittaa.
[  ] kahvipannu
[  ] kannettava dvd
[x] kannettava tietokone x2
[x] keittiövaaka
[x] kenkäteline
[  ] kerrossänky
[  ] keskuspölynimuri
[  ] kirkasvalolaite
[x] kopiokone tulostimesta löytyy tämä toiminto
[  ] kotiparturi
[x] kotiteatteri, jos tällä tarkoitetaan viittä kaiutinta ja supparia telkkarin äärellä
[  ] kottikärryt
[  ] kuisti
[  ] kuivausrumpu
[x] kultaisia koruja
[x] kuntolaitteita, upouusi crosstrainer!
[x] kylpytakki
[x] laajakaista
[  ] lankapuhelin
[x] langaton hiiri
[  ] leipäkone
[x] leivänpaahdin
[x ] lemmikkieläin x2
[x] litteä tietokonenäyttö x2
[  ] luistimet
[  ] maasturi
[x] matkapuhelin x2
[x] mikroaaltouuni
[   ] moottorikelkka
[   ] moottoripyörä
[x] mp3-soitin
[x] musiikkisoitin
[x] navigaattori
[  ] oma ranta
[  ] omakotitalo
[x] ompelukone
[  ] pakettiauto
[x] partakone
[x] parisänky
[x] parveke
[x] pelikone, kaksi xboxia (uusi ja vanha) ja ps2
[x] polkupyörä
[x] polttava cd-asema
[x] porakone
[  ] poreallas
[x] pyykinpesukone
[x] pölynimuri
[x] pöytätietokone x2
[  ] rappuset
[x] rikkaimuri
[x] rullaluistimet x2
[  ] salarakas - jos tällainen olisi, millä todennäköisyydellä se olisi samassa kodissa meidän kanssa?
[  ] sauna
[x] sauvasekoitin
[x] silitysrauta
[x] skanneri x2
[  ] suihkulähde
[  ] sukset
[  ] suoristusrauta hiuksille
[x] sykemittari
[x] sähköhammasharja
[x] sähkövatkain
[x] sälekaihtimet
[  ] takka
[x] taulutelevisio
[  ] tauti
[  ] teepannu
[  ] tekohampaat
[x] tietokonepöytä x2
[  ] traktori
[x] tulostin x2
[  ] uima-allas
[  ] ulkorakennus
[  ] ulkosauna
[  ] useampi televisio käytössä
[  ] vapaa-ajan asunto
[x] vedenkeitin
[  ] vene
[  ] verenpainemittari
[x] vhs-videonauhuri
[x] videokamera
[  ] viinaa
[  ] villamatto
[  ] vohvelirauta
[  ] voileipägrilli
[x] vuodesohva
[x] web-kamera
[  ] wokki-pannu
[  ] yleiskone
[  ] yläkerta

Tämän saa vapaasti napata itselleen, tietenkin kiva olisi jos kommentoisit jotain samalla.

 

Ensimmäinen päivä uudessa ammatissa

Mies palasi tänään töihin yli kuukauden loman jälkeen. Se tarkoittaa että ihan ekaa kertaa olen ollut ihan oikea kotiäiti ja kahdestaan pojan kanssa koko päivän, aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan. Päivä on ollut helppo, ja nyt sitä todella huomaa miten tyytyväinen poika meillä on. Tässä päiväohjelmaa:

Aamulla herättiin ennen kahdeksaa ja syötiin. Mies lähti ja muksu torkkui parikymmentä minuuttia niin, että sain itse syötyä aamupalan ja käytyä suihkussa. Sitten vähän kitistiin, hötkyttelin jalalla sitteriä samalla kun keräilin pyykkiä narulta ja lopulta viihdyttiin sylissä ja sitterissä ihmettelemässä. Torkuttiin taas noin 40 minuuttia ja sain itse luettua koneelta päivän lehdet ja blogikuulumiset. Heräämisen jälkeen vaihdettiin kestovaippaan ja taas syötiin ja sitten nukuttiin tällä yhdessä noin puolituntia, kunnes sain yskäkohtauksen ja poikakin heräsi. Sitten seurusteltiin ja ennen uloslähtöä vaihdettiin toinen kestovaippa - ensimmäinen oli onnistuneesti pitänyt tällä kertaa (se on vieläkin harvinaista, ehkä äiti ei vaan vielä oikein taida tätä systeemiä..). Ulkona poika nukkui ja minä lykin vaunuja tunnin verran ihanassa ilmassa (tajusin vasta nyt, katsellessani vaunujen aisanjatkeena olleita käsivarsiani, miten hirveän kalpea olen talven ja kaiken jäljiltä).

Seuraavan imetyksen ja mahassa kiertävien kaasujen itkemisen jälkeen vaippa fuskasi hienosti lahkeesta taas vaihteeksi ja vaihtoon meni sen lisäksi vaatekerta. Sitten poju olikin pisimmän pätkänsä hereillä, katsella tapitti kaikkea mahdollista, pulautteli aivan mielettömästi kun oli edellisen ateriansa hotkinut, jäkitti niskaansa joka asennossa mahdollisimman ylös. Lopulta kun kitinä alkoi, otin tuon oman mahani päälle köllimään ja nukuimme molemmat kaksi tuntia. Ja nyt tuo muru nukkuu vieläkin - on muuten taitolaji kun asettelee sohvatyynyjä paikkaamaan itseään siinä vaiheessa kun poistuu paikalta, ettei pieni havahdu. Tuon pitäisi puolen tunnin sisään herätä syömään ja pian sen jälkeen tulee Mies kotiin. Jei, päivä pulkassa. Takana siis syöttöjä tasan 4 tunnin välein (7:30, 11:30, 15:30 ja kello on nyt 19:30 - kohta herätään) ja unta yhteensä noin 4,5 tuntia. Tällainen rytmi meillä on ollutkin noin viikon verran, muutosta huomaa vain siinä ettei jätkä enää yksinomaa nuku kaikkia syöttöjen välejä, etenkin aamupäivästä enemminkin torkahtelee pieniksi hetkiksi juuri ennen seuraavaa syöttöä.

Paljonpuhuttu äidinrakkaus on saanut aikaan outoja ilmiöitä. Olen nähnyt kolmena yönä peräkkäin unta pojastamme, joka on ollut iältään jo vähän vanhempi, noin parivuotias, ja olen rakastanut häntä unissani niin kovasti että on melkein kipeää tehnyt. Sellaista pakahduttavaa, vedet silmiinnostattavan ihanaa rakkautta. Ja sitten taas herään aamulla vauvan kitinään eikä noista tunteista ole tietoakaan. Tai no se tieto on, ettei niitä ole, ainakaan samanlaisina. Niinä harvoina hetkinä kun poju on hereillä ja tyytyväinen, utelias ja hyväntuulinen, silloin tunnen paljon kaikenlaista, mutta tyytymättömän kitinän kuullessani en oikeastaan mitään. Tai tietenkin jotain, ja enemmän kuin alussa, mutta silti ero on huomattava.

Tai ehkä vain analysoin liikaa? Mutta parempi kai nämäkin ajatukset on sanoiksi purkaa, siten niitä voi edes jotenkin käsitellä ja vaikkapa nauraa niille jälkeenpäin, sen sijaan että ne jäisivät päähän kummittelemaan ja luomaan ties mitä masennuksia, millä synnyttäneitä naisia uhkaillaan..

 

Vaikeusaste 10

Vauvanhoito saa uusia ulottuvuuksia kun perheen molemmat aikuiset ovat kuumeessa, säryssä, nuhassa ja flunssassa. Hyvänä puolena se, että Mies jatkoi vielä lomailuaan päivän pari - perättäinen isyysloma ja kesäloma jatkuu saikulla, kiitos poskiontelontulehduksen. Ja minä seuraan ilmeisesti perässä hyvänä kakkosena, kolmatta päivää kurkku nielaisuarka, pää kipeä ja mieletön väsymys päällä. Onneksi poju on niin pieni vielä, että nukkuu neljät päikkärit päivässä, eilen nukuin lähes yhtä monet. Se kostautui sillä, että kukuin koneella kolmen aikaan yöllä kun ei uni enää tullutkaan. Tänään olen sinnitellyt hereillä, ja nyt olen kiukkuinen, kipeä ja todella väsynyt. Siitä kärsivät sekä lapsi että Mies, mutta ei voi auttaa. Ja onneksi poika on terve, mitä ilmeisimmin äidinmaidon vastustuskykyä nostava vaikutus on tullut todistettua.

Tilanne herättää kysymyksen kotiäidin oikeudesta sairastaa. Mitä ilmeisimmin sitä ei pahemmin ole. Lyhyen googletuksen perusteella on täysin lääkäristä ja työpaikasta kiinni mikä on käytäntö siinä vaiheessa jos kotiäiti on kipeä ja lapset kotihoidossa - saako mies vapaata ja onko se palkallista vai palkatonta. Tämäkin asia pitänee selvittää nyt kun vielä mikään vakava tilanne ei ole päällä. Sitten kun tulevaisuudessa muksu ja minä olemme molemmat kanttu vei jonkun oksennustaudin kourissa, olisi ikävä todeta ettei apua ole tarjolla.

Lyhyestä virsi kaunis tällä kertaa. Nyt taas niistämään ja lepäilemään.

 

Nainen ratissa!

Kyllä! Nyt se on tehty - olen istunut rattiin ja ajanut ihan oikeasti autoa ensimmäisen kerran melkein vuoteen. Sain kortin viime toukokuussa, siis tarkalleen vuosi sitten. Autokoulu oli yhtä painajaista, teoriat upposi kyllä hyvin mutta liikenteessä törttöilin minkä kerkesin, sain opettajan (ja varmaan kanssa-autoilijatkin) raivon ja epätoivon partaalle ja inssisedältä nuhteita yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta myös jostain ihmeen syystä sen kortinkin ja vielä ekalla yrittämällä.

Sen jälkeen opettelu siitä uudenkarheasta autokoulun autosta meidän omaan sen aikaiseen vuoden 89 Toyotaan otti luonnollisesti oman aikansa. Rattia sai kääntää väkipakolla ja pelkäsin vanhojen poljinten irtoavan aina seuraavalla polkaisulla. Mutta hyvin se auto kesti, hermot vain lopulta ei. Muutamia kertoja ajelin kauppareissuja ja kerran jopa vanhempieni luokse yli 200 km päähän ja takaisin, mutta sitten tuli se viimeinen kerta. Koko reissu meni todella hyvin, onnistuin olemaan sammuttamatta autoa liikenteeseen ja olin jo oppinut vaihtamaan vaihteitakin mitenkuten töksäyttelemättä, mutta pitkän kotimatkan jälkeen jarrutus viimeisiin liikennevaloihin meinasi mennä pitkäksi. Meinasi vain, mitään vaaratilannetta ei tullut eikä sen kummempaa tapahtunut, mutta Mies hermostui ja minä hermostuin ja sen jälkeen en rattiin istunut. Tämä tapahtui muuten lakkiaisia seuraavana päivänä, eli kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna.

Tai no joo, ajoinhan vielä kerran - heinäkuussa kun vaihdoimme auton uudempaan, vuoden 2001 Toyotaan. Kokeilin uutta autoa kaupan tyhjällä parkkipaikalla, meinasin ajaa jonkun päälle kun en tajunnut katsoa peileihin ja siihen se sitten taas jäi. Työnsin koko asian mielestäni ja annoin Miehen hoitaa ajelut ja kuljin itse bussilla varsin tyytyväisenä. Ensin perustelin ajamattomuutta sillä että oli syksy, ja sitten talvi, ja huonot säät, ja sitten olikin raskaus jo niin pitkällä että pystyin vetoamaan siihen ilman kyselyitä.

Joulun jälkeen aloin kuitenkin tajuamaan että kakkosvaihe on autokoulusta vielä suorittamatta. Kortti menee vanhaksi vuoden päästä, toukokuussa 2009, ja siihen mennessä minun on yksinkertaisesti pakko opetella hallitsemaan tuota rakkinetta halusin tai en, mikäli en halua heittää kankkulan kaivoon sitä 1200 euroa minkä vanhempani moiseen vaaleanpunaiseen muoviläpyskääni ovat sijoittaneet. Ja sitähän en halua. Aloin lopulta nähdä painajaisia autoilusta ja sitten menetin jopa parit yöunetkin asiaa pohtien, kehitin itselleni melkein todellisen fobian koko asiasta. Sitten ennen kuin olisin järkeni menettänyt, alkoi raskaus olla loppusuoralla ja vauvanhuuruiset ajatukset täyttivät pääni. Ja sen myötä, kun elämään on tullut  tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi, ilmeisesti olen saanut jonkin verran itseluottamusta tai mitä lienee, ja päätin tuossa taannoin että nyt Miehen isyysloman aikana rattiin on päästävä ja tämän kesän aikana on ajamaan opeteltava, oli se miten kamalaa tahansa.

Tänään oli sitten the päivä jolloin otin ensimmäisen askeleen. Kaivoin autokoulun kirjan laatikosta aamulla ja kertasin polkimien paikkoja ja muita olennaisuuksia ja illalla Mies ajoi auton läheisen jäähallin autiolle parkkipaikalle, samalle paikalle jossa muinoin käynnistin autokoulun auton ensikerran. Tein samaa mitä ekalla ajotunnilla, kävin rauhassa läpi uuden auton toimintoja ja vipstaakkeja ja sitten sitä perusharjoittelua: käynnistämistä, vaihteiden vaihtoa, kääntymistä, ryömittämistä, peruuttamista. Ja mistä lienee johtuu, auto kulki kuin unelma! En kertaakaan sammuttanut sitä väärässä kohdassa eikä auto hyppinyt raivotautisen kengurun lailla kun käytin kytkintä. Parista parkkiksen ympäri kierretystä kiekasta rohkaistuneena päätimme lähteä saman tien liikenteeseen. Muistin vahdata peilejä, antaa tietä ja odottaa vuoroani, osasin lähteä liikennevaloista sulavasti, vaihdella vaihteita maantienopeuksien mukaan ja parkeerata lopulta kotipihan parkkiruutuun. Kyllä sitä voi olla ihminen ylpeä. Pari pienen pientä tyylivirhettä tein ja muutamassa risteyksessä tunsin alkavaa paniikkia selkäpiissäni mutta yleisesti ottaen olen hyvin yllättynyt siitä, että auton ajaminenkin palautuu mieleen samalla tavoin kuin polkupyörällä ajo. Taidankin uskaltaa tästä lähtien ajaa meidän perheen reissut lähikauppaan - kunhan on sen verran hiljaista ettei parkkipaikka ole tupaten täynnä…

 

Sitä samaa - vauva-arkea tänäänkin

Olenpas tylsä kun en muusta puhu kuin vauvajutuista, mutta sattuneesta syystä oikein muuta ei nyt päähän mahdu, koettakaa kestää.

Tänään oli ensimmäinen lastenneuvola. Siellä ei mitään erikoista esille tullut, poika kasvaa hyvin plus käyrillä ja heijasteet toimivat (se on muuten jännän näköistä kun pariviikkoinen “kävelee” refleksien avustamana). Painoa oli 4550 grammaa jo ja pituutta 57 senttiä. Melkein viisi senttiä tullut syntymästä lisää! Ei ihme että ekat vaatteet on jo käyneet pieniksi…

Neuvolan jälkeen suunnattiin kaupoille. Aluksi me vähän arkailtiin pojan kanssa liikenteeseen lähtemistä, kun ei tiedetty miten herkästi hän vaikka alkaisi järjestämään kohtauksia tai muuten hermostuisi. Ekalla kerralla reilu viikko sitten päätettiin kokeilla ruokakaupassa käyntiä ensimmäisen kerran. Tankattiin pojun masu täyteen ja odotettin että tuo nukahtaa, pakattiin turvakaukaloon ja menoksi. Pikkuinen ei edes huomannut että missään käytiinkään. Pari päivää sen jälkeen uskallettiin samalla tyylillä jo kaupungille asti, kerkesin sovittamaan ja ostamaan parit imetysliivit ja -paidat, ja Anttilassa saatiin rauhassa pällistellä aleleffoja, eikä muksu taaskaan ollut moksiskaan.

Toistaiseksi poju on kulkenut kaupungilla turvakaukalossa kannettuna ja ruokakaupassa sellaisessa ostoskärryssä, jossa on vauvalle turvaistuin. Tänään kyllä oltiin Miehen kanssa jo molemmat sitä mieltä että 3,7 kg painoisen kaukalon ja siinä mukana 4,6 kg painoisen pojan raahaaminen alkaa pidemmän päälle ottamaan voimille. Ja mitä todennäköisempää on ettei poika pitkään viihdy viisikiloisena, joten tulevaisuudessa kantaminen vain rankentuu. Meillä on useaan kertaan mainitut yhdistelmärattaat, mutta koska niistä pitää irrottaa joka kerta autoon pakatessa paitsi koppa myös kaikki neljä rengasta (ja ennen kaikkea niitä on vittumaista kantaa kotitalomme portaita ees taas), joten jonkinlaiset matkarattaat on harkinnassa. Mutta mistä saisi kuukauden ikäisellekin sopivat matkarattaat järkevään hintaan?

Äitiyttä, jota pari päivää sitten sanoin etten ole aiemmin juurikaan miettintyt, olen nyt sitten miettinyt ihan urakalla. Pohtinut olen, mutta jostain syystä en oikein saa aiheesta otetta. Mielessäni on tietenkin useita erilaisia äitiyden malleja - oma äiti, ystävien äidit omasta lapsuudestani, siskot, anoppi, ystävä melkein naapurista, ja lukuisia fiktiivisiä äitejä aina Muumimammasta Marge Simpsoniin, vain muutaman mainitakseni - mutta jotenkin en mielessäni näe mitään näiden äitien ominaisuuksista itsessäni nyt tai edes tulevaisuudessa. Kysyessäni itseltäni millainen äiti todennäköisesti olen tai minkälainen haluaisin olla, lyö pääni ihan tyhjää. No ei ihan sentään, on siellä joitain hataria ajatuksia, mielikuvia, muistoja ja ohikiitäviä puolikkaita lauseita, mutta ei mitään konkreettista, kokonaista ajatusta josta asiaa voisi lähteä purkamaan. Mitä ilmeisimmin aihe kaipaa vielä kypsyttelyä ja työstämistä. Katsotaan mitä saan aikaan.

Siitä rakkaudesta voisin vielä sanoa sen verran, että kyllä se minussa on ja kasvaa päivä päivältä. Joka päivä opin pojastani jotain uutta, ja pidän joka asiasta. Tai siis sanotaan näin, että sillä ei ole väliä kuinka paljon hän tahattomasti potkii tai raapii minua, pissaa päälleni vaippaa vaihdettaessa, tai kuinka monta vaatekertaa (sekä minun että omiaan) puklaa läpimäräksi päivässä, kuinka kauan tai kovaa huutaa lohduttomasti mahavaivojaan tai miten hankalaa häntä on saada nukkumaan, tai miten paljon itse joudun joustamaan nukkumisesta, syömisestä, peseytymisestä, pukeutumisesta, kodinhoidosta tai wc-käynneistä, näistä kaikista asioista huolimatta pidän tästä uudesta ihmisestä joka ikinen päivä enemmän ja yhä tärkeämmäksi hän minulle tulee.

 

Kyläilyä ja juhlasuunnitelmia

Iso poika jo. Tänään 3 viikkoa ja äitiysneuvolan vaa’an mukaan painoa viikko sitten jo 4250 grammaa. Keskiviikkona lastenneuvola kertoo lisää.

Ensimmäinen yökyläily muksun kanssa takana päin. Viikonlopun vietimme vanhempieni luona ja reissu meni todella hyvin. Isovanhemmat olivat todella innoissaan pojasta ja poika puolestaan ei moksiskaan maisemanvaihdoksesta. Kolmetuntiset automatkatkin sujui mallikkaasti helteestä huolimatta, pikkuinen nukkui koko ajan. Hienoa oli huomata että odotusajan epäilyistä huolimatta vanhempani luottavat meihin vanhempina, ja antavat meidän tehdä asioita omalla tavallamme. Arvostan myös sitä että ihastuksestaan huolimatta omat porukkani pitävät jalkansa maassa pojan suhteen eivätkä heittäydy pahemmin hössöttämään, toisin kuin anoppini.

Poika on kolmeviikkoinen tänään ja alan jo huomata itsessäni niitä aiemmin kadoksissa olleita tunteita. Mitä paremmin arki sujuu päivästä toiseen, opin lukemaan lapsen eleitä ja luottamaan itseeni enemmän, sitä paremmalta kaikki tuntuu. Olen oppinut myös tunnistamaan itsestäni paremmin väsymisen merkit ja tiedostamaan sen että silloin en yksinkertaisesti itse jaksa olla kovin positiivinen. Oikeastaan todella väsyessäni olen hyvinkin sisäänpäinkääntynyt, itsekäs ja epäempaattinen mutta tämän ennakoiminen ja ymmärtäminen pelastaa meidät hankalilta tilanteilta, kun luovutan ohjat suosiolla Miehelle ja otan itse pienen aikalisän. Pienen levon jälkeen jaksaa taas ja kaikki näyttää valoisammalta. Luojan kiitos on tuo Mies rinnalla tukemassa ja pyörittämässä tätä arkea.

Imetyksestä en ole oppinut vieläkään nauttimaan. Vaikka se ei enää satu yhtään, poikakin on oppinut oikeat otteet ja ruoka-ajat kestävätkin vähän vähemmän aikaa nykyisin, tuntuu että päivä päivältä pidän siitä hommasta vähemmän, toisinaan jopa suoraan sanottuna koko touhu inhottaa. Mutta onneksi kaikesta ei tarvitse tykätä ja onneksi muksu on jo melkein kuukauden ikäinen. Voisi sanoa että one down, three to go - vaikka en mitään päätöksiä imetyksen pituudesta ole tehnytkään. 3-4 kuukautta täysimetystä kuulostaa silti mielestäni ihan hyvältä tavoitteelta.

Ristiäisetkin on sitten jo järjestymässä. Juhlat pidetään minun vanhempieni luona, missä tilaakin on rutkasti enemmän kuin meidän kolmiossa (taka-ajatuksena tässä on myös se, että äitini laittaa juhliin tarjottavat). Pappi on varattu ja kutsut on suunnitteilla. Alunperin aioimme pitää todella pienen tilaisuuden vain pakollisten perheenjäsenten ja kummien kesken. Mutta sitten taas toisaalta vihkijäisemme olivat juuri sellaiset todella minimaaliset, ja voisi olla ihan hauskaa pitää vaihteeksi vähän isommat kekkerit - syytä ainakin on. Joten vieraita ollaan nyt kutsumassa neljäkymmentä, lähimpien sukulaisten lisäksi joukkoon mahtuu sekä Miehen että minun kavereita, kummeja, tätejä ja setiäkin. Huomioon on kuitenkin otettava se, etteivät kaikkien kesäsuunnitelmat osu välttämättä yksiin, todellinen vierasmäärä voi olla huomattavasti pienempikin. Juhlien ohjelmasta toivon simppeliä ja korutonta, ainakin virsienveisuun voi jättää minimiin (siitäkin syystä että tiedän ennalta alkavani siinä vaiheessa viimeistään vollottamaan).

 

Varoitus: Hitaasti syttyvää

Ennen lapsen syntymää en pahemmin ajatellut tulevaa äitiyttä. Tai siis tietenkin pohdimme Miehen kanssa kasvatusperiaatteita, arjen järjestämistä ja erilaisia hyviä ja huonompiakin juttuja mitä jälkikasvu mukanaan elämäämme tuo ja kuinka saisimme lapsestamme tervejärkisen, tasapainoisen ja itsenäisen yhteiskunnan jäsenen. Mutta varsinaisesti äitiyttä en analysoinut, aivan niinkuin en ikinä ole sen kummemmin analysoinut sitäkään millainen tytär, sisko, serkku, täti tai vaimo olen. Nuo roolit olen vain omaksunut omalla tavallani, kasvaen niihin miettimättä millainen niissä pitäisi yleisten normien mukaan olla. Äitiys kuitenkin eroaa noista muista statuksista siinä, että se on tärkein rooli mikä naisella voi olla, ja näin ollen siihen liittyy paljon myyttejä, vaatimuksia ja odotuksia.

Yksi myytti jonka olen jo omalla kohdallani murtanut, on se pakahduttavan ruusuinen äidinrakkaus jonka pitäisi puhjeta heti kun limainen, kirkuva, vaaleanpunainen (tai sininen) apina lasketaan rinnan päälle. Totta, oman lapsen syntymä on ihana, onnellinen ja mykistävä kokemus, ehkä vielä enemmän itse koin hämmennystä. Olo oli enemminkin turta kuin ylimaallisen rakastunut.

Poikamme on 17 päivää vanha, ja seitsemäntoista päivää olen ollut hänestä sanoinkuvaamattoman onnellinen ja ylpeä. Hän kehittyy ja kasvaa päivä päivältä, ja näistä päivistä on vain nautittava. Kun Mies palaa töihin puolentoista viikon päästä, on muksu jo kuukauden ikäinen. Vain yksitoista kertaa lisää tämä lyhyt aika, ja vuosi on kulunut. Mutta silti valehtelisin jos väittäisin herätessäni yössä kolmatta kertaa ylös nuokkumaan tunniksi pikku otus rinnassani roikkuen, että tuntisin hillitöntä rakkautta. Hoivaviettiä, suojelunhalua ja onnentunteita kyllä, mutta rakastaminen on vaikeaa kun ei toista edes tunne vielä. Mutta tiedän että olen hitaasti lämpenevä ja epäsosiaalinen, ja olen valmis antamaan itselleni aikaa. Odotan kovasti sitä että poika oppii tietoisesti vastaamaan katseeseen, hymyilemään ja myöhemmin jokeltelemaan - suhteen kehitys on varmasti huomattavasti helpompaa sitten, kun saa edes jonkinlaista vastakaikua.

 

Koettelemusten alkua

Ensimmäinen rankka yö takana.

Pojulla on ollut mahanpuruja ja ilmaa vatsassa säännöllisen epäsäännöllisesti vähän joka päivä, niin että noin tunnin verran yhteensä on niitä naama punaisena itkeskellyt. Tämähän on siis ruhtinaalisen vähän itkua ja parkua, melkein tuppaa vähän hävettämään miten helppo vauva meillä on verrattuna niin moniin muihin. Mutta eilen tosiaan näytettiin että osataan sitä meilläkin.

Illalla yhdeksän maissa kun juuriostetun Million Dollar Babyn herkkä loppukohtaus oli vielä vaiheessa, heräsi poika kolmetuntisilta iltauniltaan. Paloautonpunaisesta, tiukkaan ryttyyn puristuneesta naamasta ja pistävästä kitinästä tiesin että mahahan se taas vaivasi. Mikään asento ei sylissä ollut hyvä, toisissa huuto vain yltyi hysteeriseksi, hapettomaksi potku- ja raapimisraivariksi ja toisissa palautui tasaisen lohduttoman valittavaksi itkuksi. Enimmän paniikin laannuttua tarjosin huutonsa lomassa hamuilevalle pojalle rintaa. Mahakipujen yhteydessä syöminen on meillä oikea operaatio. Ensimmäiset viisi minuuttia poju vain nappaa rinnan kevyesti huuliensa väliin, painaa naamansa kovan ärinän kera vasten minua ja pungertaa kasvot punaisina. Tissi tuo siis sen verran lohtua, että tuo maltaa keskittyä itkemättä muihin ruumiintoimintoihinsa. Ähellys- ja ärinätuokion jälkeen vaippa on yleensä saanut edes vähän täytettä ja mahanpurut hieman helpottavat, ja sitten pikkuinen voi taas keskittyä rauhassa syömiseen.

Eilen illalla tuo ensimmäinen unienjälkeinen syöttö päättyikin vasta kello kymmenen. Syönnin ja röyhtäytyksen jälkeen tuo autuaasti nukahti, niin että ehdin itse vaihtaa yövaatteet ja siirtyä lapsen kanssa makuuhuoneeseen. Puolituntia myöhemmin pieni oli taas hereillä ja itku oli lohdutonta. Seurasi toinen rauhoittelu, ärinävaihe, ja lähes tunninmittainen syöttö. Kello läheni puoltayötä ja Mies tuli nukkumaan. Saimme puolessa tunnissa juuri hatarasti unenpäästä kiinni, ennen kuin puoli yhden aikaan kehdosta kuului taas parahdus. Tässä välissä omat hermoni alkoivat pikku hiljaa rakoilla. Päätin silti vielä kerran kokeilla saman ruljanssin uudelleen, sitä ennen Mies kävi vaihtamassa vaipan - olisi voinut olettaa että kolmen tunnin syönnillä ja pungertamisella se olisi hyvällä mallilla täyttymässä. Mutta lähes puhdas vaippa vain vahvisti jo arvatun, pienen maha oli todella kipeänä. Yhden jälkeen poika taas rauhoittui rinnalle (joita oli alkanut kivistää moinen maratonsyöttö ihan tosissaan) ja nukahti kehtoonsa, mutta taas vartin päästä oltiin pystyssä ja huuto vain yltyi. Mies otti pojan ja lähti tämän kanssa olohuoneen puolelle jotta minä saisin hetken hengähdystauon, selvää oli ettei nälästä ollut kyse. Nelisenkymmentä minuuttia Mies hötkytteli ja rauhoitteli jässikkää ennen kuin tuon itku laantui jälleen hamuiluksi. Siinä vaiheessa kun kello oli puoli kolme ja olimme koko yönä nukkuneet ehkä oikeasti puoli tuntia, turvauduimme korvikkeeseen. 40 milliä imaistuaan maitokoomainen poika viimein nukahti oikeasti ja mekin saimme vähän unta - heräsimme seuraavan kerran vasta neljältä. Vaipanvaihdon ja imetyksen jälkeen jätin pojan omaan kainalooni nukkumaan ja siinä poika tyytyväisenä tuhisikin aamuun asti, heräsimme ilman itkuja aamupesulle ja -tissille vasta yhdeksältä.

Yöllä oli aika lohduton olo ja tuli itsekin itkettyä kaiken muun lomassa, mutta nyt jälkeenpäin, kun poika taas nukkuu tyytyväisenä ja kivuttomana, itse olen saanut käytyä suihkussa, syötyä ja vietettyä hetken rauhassa tässä koneen ääressä, en löydä mitään valittamisen aihetta. Jos jotain voisin muuttaa, niin itselleni soisin vähän pidempää pinnaa ja enemmän jaksamista myös niille yön unettomille tunneille.

 

Henkistä ja fyysistä hyvääoloa

Kolmen kuukauden toimettomana kotonalöhöilyn jälkeen olen nyt saanut astua ihan uuteen maailmaan, jossa oma aika on kortilla ja elo on pikemminkin jatkuvaa tasapainoilua omien ja muiden perheenjäsenten tarpeiden välillä. Lapsihan se on tietenkin se, jonka pillin mukaan tanssimme toistaiseksi täysin, sillä kun on nälkä juuri silloin kun sattuu olemaan, ja unet ovat minkämittaiset milloinkin. Siinä välissä kun tuo uinailee, täytyy itse yrittää syödä, juoda ja levätä ja hoitaa kotitaloutta, ja sen lisäksi rentoutua ja viettää laatuaikaa Miehen kanssa. Ja toistaiseksi ainakin kaikki toimii. Katkonaisen yön jälkeen kun muksu nukkuu kahdeksan maissa noin tunnin mittaisia aamu-uniaan ja Mieskin vielä köllöttelee sängynpohjalla, otan itselleni ihan vain minun aikaani - käyn kuumassa suihkussa, pukeudun kaikessa rauhassa, syön ja lueskelen koneelta päivän lehdet ja blogit ja kerkeän jopa laittaa pesukoneen pyörimään tai tyhjentää tiskikoneen. Tuon aamuhetken jälkeen jaksankin hienosti taas toimia syöttö- ja pesuautomaattina lopun päivää, kun vielä saan vetäistä muksun kanssa päiväunet jossain vaiheessa. Toivon että saan aamurutiinini pelaamaan edes mitenkuten sittenkin kun Mies palaa takaisin työelämään reilun viikon päästä, etten todella ole aivan hermoraunio ja muutenkin nuhjuinen ja nääntynyt kun tuo palaa töistä kotiin.

Synnytyksestä on nyt 11 päivää, noin puolitoista viikkoa. Pikkuhiljaa olo on kohentunut verenhukasta sekä raskaudesta ja synnytyksestä ylipäätään, toissapäivänä huomasin ensimmäisen täysin kivuttoman päivän varmaan pariin kuukauteen. Sairaalaan mennessäni painoin 81 kiloa, ja sieltä palatessani kotivaaka näytti 71 kg. Tästä olin kovin yllättynyt, mutta painoivathan vauva, istukka, vesi ja muu rompe noin seitsemän kiloa ja loput oli ehdottomasti sitä mieletöntä turvotusta. Nyt kun imetyskin on lähtenyt käyntiin, paino on laskenut melkein kilon päivässä, tänä aamuna lukema oli 66 kg. Enää neljän kilon päässä siitä, mitä painoin ensimmäisessä neuvolassa, ja kuuden kilon päässä siitä mitä tällä hetkellä pitäisin realistisen tavoittelun arvoisena. Painonpudotuksessa (jota siis en mitenkään aktiivisesti harrasta, syön aina kun nälkä on ja liikkumaankaan en ole vielä juuri päässyt) auttaa suuresti se, että raskaudenaikainen mieltön makeanhimo on kadonnut kokonaan. Saatan jonkun pari palaa suklaata ottaa ruuan päälle silloin tällöin, mutta muuten on jäänyt kaikki herkut kaappiin ja hyvältä tuntuu.

Eilen kävin läpi koko vaatekaappini läpi, viikasin pois äitiyspaidat ja pinosin loput vaatteeni kolmeen pinoon - päälle menevät, toivottavasti pian päälle menevät, ja ne mihin ei ole toivoakaan mahtua piiitkään aikaan. Vaikka paino onkin pudonnut säällisiin numeroihin, on kroppa silti ihan vieraan mallinen joka suuntaan. Sain ainoastaan yhdet farkuistani jalkaan, ja nekin näyttivät äärimmäisen groteskeilta uuden mahavärkkini kanssa. Samasta syystä, sekä entistä uhkeamman rintavarustuksen takia lähes kaikki paitani ovat muuttuneet napapaidoiksi. Joten mammafarkuilla, verkkareilla ja mukavankokoisilla paidoilla mennään toistaiseksi.

Uuteen mahaan on kyllä ottanut tottuminen pidemmän aikaa, enkä vieläkään koe tuota pehmeänä löllyvää epätasaista pullataikinalöllykkää ihan omakseni. Alaosa roikkuu ja navan kohdalta pullottaa, napa itse on viisikertaa suurempi kuin ennen odotusta ja väriltään suoraansanottuna melkein musta. Arvet ovat vähän jo vaalentuneet mutta niitä on ihan mielettömän paljon. Mies ei onneksi ole vielä kommentoinut mitään mutta suuresti epäilen että hänen kovin iloinen olevan muutoksesta. Mutta kaipa tuo tuosta edes vähän vielä palautuu ja jumppaamalla kiinteytyy ajan kanssa, ja loppuun voi sitten varmaan jo ihan hyvillä mielin tyytyäkin. Eivätpähän vauvamahan muistot mikään häpeä ole, päin vastoin.

 

Uusi arki

Tuossa noin viikontakainen otos Kissasta, poloinen siis joutui kuin joutuikin viimein siihen sterilisaatioon. Vähän hölmösti olin varannut leikkausajan samalle viikolle, jolla tiesin jo etukäteen olevani itse sairaalassa, mutta hyvin pärjäsivät Mies ja tuo keskenänsä. Oikeastaan ehkä oli parempi näin etten ollut itse panikoimassa leikkauksen sujumista ja myöhemmin näkemässä tokkuraista ja heräämisvaiheessa kännisenoloista eläintä tai huolehtimassa siitä ettei tuo syönyt ekaan vuorokauteen mitään ja oli Miehen kertoman mukaan perin surkeana. Ja sitten taas onneksi pääsin jo leikkausta seuraavana päivänä kotiin, ja saimme Miehen kanssa irroitettua kaulurin tuolta noin puoleksi tunniksi. Sen aikana valvovien silmiemme alla annoimme tytön peseytyä rauhassa muualta paitsi haavan alueelta ja sitten maistui jo ruokakin. Toistimme pesuoperaation päivittäin ja muutamassa päivässä kissa piristyi selkeästi apatiastaan ja tänä aamuna kun leikkauksesta on tasan viikko, tuo juoksenteli jo torvestaan huolimatta hurjasti nurkasta toiseen ja onnistui irroittamaan torvea paikallaan pitäneen sideharson - se oli päättänyt että tämä torveilu loppuu nyt tähän. Ja lääkärin mukaan viikko sen käyttöä riittää, ja niinpä päästimme eläimen piinasta ja nyt tuo vaikuttaa olevan ennallaan. Ennakkopeloistani huolimatta sekä leikkaus että toipuminen menivät siis hyvin ja Kissakin vaikuttaa omalta itseltään, on edelleen sosiaalinen, leikkisä ja pirteä.

Arki on meidän perheellä lähtenyt nyt rullaamaan todella hyvin. Poika jaksaa jo olla hereillä useampia tunteja eikä enää nukahda maitokoomaan puolen tunnin imemisellä. Mutta hereilläololla on edelleen vain se yksi ja ainoa tarkoitus, syöminen. Rinnalla tuo tahtoo nyt olla vähintään tunnin, enimmillään melkein kolme kerrallaan, pitäen välillä vain pieniä röyhtäytys ja ihmettelytaukoja. Mahavaivoista ollaan päästy kokonaan ja ainoa lohduttoman itkun aihe onkin vain peseytyminen ja vaipan tai vaatteiden vaihto. Tähän mennessä poju kyllä vastaa ihan kirjaimellisesti termiä “perustyytyväinen”. Tuo nukahtaa yksinään (kunhan on väsynyt ), heräilee vaatimattoman narinan ja miehekkään ärinän kanssa, ilmaisee nälkäänsä hamuilemalla ja maiskuttelemalla ja vihtyy hyviä toveja yksinäänkin viuhtomassa kehdossaan tai muussa turvallisessa paikassa ennen kuin alkaa vaatia palvelua. Tuskastumista aiheuttaa riisumisien lisäksi ainoastaan vain ruokailu, kun imuotetta saa edelleen ihan hakemalla hakea, mutta tässäkin muksu on ihmeellisen pitkäpinnainen vajaan kahdenviikon ikäiseksi ja hamuaa ahkerasti. Kieltämättä olen aamuisin todella väsynyt useiden yöheräämisten jälkeen (Mieskään kun ei tässä syöttöhommassa voi sattuneesta syystä auttaa), mutta parin tunnin päikkärit auttavat asiaan oikein hyvin.

Mies on kyllä ollut aivan mielettömän ihana pitkän aikaa, enkä usko että tulee muuttumaan muuksi. Vähän ennen synnytystä tuolle todella konkretisoitui vauvan tuleminen ja siitä lähtien tuo on ollut mahdottoman huomaavainen ja mahtava aviomies ja isä. Olemme suorastaan lähentyneet uskomattoman paljon pojan syntymän jälkeen. Synnytys oli jännä kokemus molemmille ja siitä oli todella hienoa selvitä yhdessä. Mies on todella ylpeä niin minusta kuin pojastaan, sen hän on paitsi sanonut, myös näyttänyt monella tavalla. Pieni pessimisti sisälläni edelleen epäilee mahtaako tämä onni kestää näin täydellisenä sittenkin kun Mies palaa töihin parin viikon päästä. Mutta toivoa on, kunhan todellakin muistamme  ja jaksamme olla työpäivän jälkeen muutakin kuin äiti ja isä ja huomioida toistemme tarpeet monella tasolla.

 

Ensimmäinen äitienpäivä

Nyt on meidän poju esitelty jo suurimalle osaa lähisukua. Laitoksella meitä kävivät tervehtimässä Miehen vanhemmat, ja äitienpäivänä oli vuorossa minun puoleni suvusta. Sunnuntaina meidän asuntoomme pakkautuivat minun vanhempani sekä kaksi siskoani ja näiden kolme teini-ikäistä lasta. He toivat mukanaan onnentoivotuksia, halauksia, lahjoja sekä meille että pojalle, ruokaa ja suuren mansikkakakun. Tapaaminen oli oikein iloinen ja lämmin, olen todella onnellinen siitä että meillä on tiivis perheyhteisö vaikka me nyt asummekin heistä kovin erillään.

Isovanhemmat, etenkin äitini oli oikein onnellinen ja innoissaan pikkuisesta, mutta harmittavasti poika nukkui läpi koko vierailun, eikä mamma saanut uusinta lastenlastaan syliinsä vielä (en kehdannut toista herättää, sillä tuo oli edelliset 6 tuntia itkenyt mahavaivojaan vain parien pienten nokosten voimin ja viimein nukahtanut rauhoittuneena, hyvin syöneenä ja uupuneena juuri ennen vieraiden tuloa). Siskojeni lapsetkin olivat kovin kiinnostuneita, tai niin kiinnostuneita kun 12-14 -vuotiaat voivat pienistä “tylsistä” vauvoista olla. Siskojeni kanssa vertailimme synnytyskokemuksia ja nyt tunnen olevani yhä enemmän heidän kanssaan samalla viivalla, sillä on jatkuvasti yhä vähemmän väliä, että meillä on ikäeroa 19-22 vuotta.

Jälkikäteen illalla minut valtasi liikutus. Olin saman tapaista selittämätöntä itkuherkkyyttä ja alakuloisia ajatuksia huomannut jo edellisenäkin iltana (ja Mies niin ihanan lohduttavasti totesi että “Älä nyt sä aloita itkemistä kun saatiin just muksu se lopettamaan”).  Mitä ilmeisimmin laskevat raskaushormonit tämän aiheuttavat. Silloin kuitenkin tunsin ensi kerran kotoa poismuuttamiseni jälkeen suurta harmistusta siitä että asumme niin kaukana. Haluan ehdottomasti että perheeni saa tutustua Pöppiäiseen mahdollisimman varhain ja mahdollisimman hyvin ja nyt sen eteen pitää todella tehdä töitä, kun välimatkaa on monta sataa kilometriä ja Miehellä epäsäännölliset työajat. Onneksi kesä on edessä, minulla on vain aikaa ja vanhemmillanikin lomia, ties vaikka nappaisin vauvan kainalooni ja lähtisin vielä viikoksi heidän mökilleen aikataulujen ja säiden niin salliessa.

 

Imetyksestä ja kestovaippailusta – yrityksiä, erehdyksiä ja onnistumisia

Olimme päättäneet ennen Pöppiäisen syntymää, että emme tee mitään hienoja päätöksiä oikeastaan mistään häneen liittyvästä ennen kuin ne asiat tulevat varsinaisesti ajankohtaiseksi (poikkeuksena tästä ainoastaan se, että mukula kastetaan ev lut kirkon jäseneksi). Kuitenkin meillä oli ja on paljon eriasteisia suunnitelmia ja oletuksia siitä miten arki lapsen kanssa hoidetaan, millaisia arvoja ja asioita opetetaan ja mitä muita valintoja tehdään. Ja näin ensi alkuun olemme saaneet kohdata asenteemme ja mielipiteemme kahdesta vauvaperheen arkea koskevasta isosta valinnasta, ruoka- ja vaippapolitiikasta.

Ensinäkään en ole imetysfanaatikko, mutta onhan se tosiasia että oman äidin rintamaito on se juuri omalle lapselle paras ja passelein ruoka, ja imetyksellä on paljon hyviä vaikutuksia niin lapseen kuin äitiinkin. Tiedän kuitenkin senkin, että korvikkeilla kasvaa aivan yhtälailla ihmisiä kuin rintamaidollakin. Tätä puoltaa myös sukurasite - molemmilla siskoillani on imetys kestänyt peräti muutaman viikon ja minua itseänikin on aikanaan rintaruokittu vain kaksi kuukautta. Joka tapauksessa elättelin toivetta ja uskoa siitä, että imetys lähtee käyntiin ihan ok ja voin sitä jatkaa edes jonkin aikaa. Neljä kuukauttakin olisi mielestäni ihan hyvä saavutus.

Koska kuitenkin synnytyksen loppuvaihe meni miten meni, sain poikamme ensikerran imetettäväksi vasta syntymästä seuraavana päivänä. Jo ensiruokinnat tapahtuivat siis pullosta – tietenkin luovutetulla äidinmaidolla, ei korvikkeella. Sen aikaa mitä vauvan kanssa olin sairaalassa, tuli imetyksen kanssa muitakin ongelmia. Minulla oli herunut esimaitoa jo raskausviikolta 20 lähtien, ja se kyllä lisääntyi synnytyksen jälkeen, mutta siitäkään ei ollut apua kun rintani päät olivat niin matalat ettei pikkuinen saanut niistä otetta. Useat kätilöt yrittivät auttaa eri tavoin, kokeiltiin eri asentoja, käsin lypsämistä ja jopa rintakumeja, ja jos vaikka rinnanpään toisinaan pikkuiseen suuhun sai jopa oikeaan otteeseen, oli imetys todella kivuliasta ja niitä tippoja tuli auttamattoman vähän – syöttöpunnitukset näyttivät aina täysin samaa lukemaa ennen ja jälkeen imetyksen. Joten pulloruokinnalla mentiin koko sairaala-aika.

Kiitän nyt mielessäni todella suuresti kätilöitä jotka tsemppasivat hienosti koko sairaalassaoloaikamme minua joka tapauksessa imettämään aina molemmista rinnoista niitä olemattomia tippoja ennen pullon ja ”oikean ruuan” antamista. Vielä kotiinlähtöpäivänä oma maidontuotantoni oli olematonta, mutta ensimmäisen kerran syöttöpunnitus näytti plussaa – huimat 8 grammaa. Ensimmäisenä koti-iltana ja aamuna oli tietenkin pakko turvautua ihan ehtaan korvikkeeseen, pitihän mukulalle murkinaa saada. En tuntenut asiasta huonoa omaatuntoa, ehkä lähinnä haikeutta. Ja surua siitä että tiesin jo ennalta pulloruokinnan ja varsinkin korvikkeen aiheuttavan pikkuiselle mahanpuruja, niitä oli tullut jo sairaalan pullomaidosta.

Mutta yhden yön huutojen jälkeen huomasin aamulla että maito on viimein noussut, neljäntenä päivänä synnytyksestä. Ihan normaalin ajan sisään siis, mutta kyllä sitä oli jo odotettu! Nyt homma kuitenkin luistaa, maitoa tulee jopa niin paljon että enintä pinkeyttä täytyy pumpata pois. Rinnanpäätkin ovat jo tottuneet, muuttaneet muotoaan otollisempaan suuntaan. Ensimmäiset tiukat imaisut tuntuvat edelleen todella ilkeiltä mutta imetys sujuu ympärivuorokautisesti todella hyvin, ja kerran varmuuden vuoksi kokeiltu keittiövaaka ja pitkät tyytyväiset unet todistavat että lapsi saa ruokaa tarpeeksi.

Toinen juttu on sitten se kestovaippailu, mihin olin varautunut ja sitä kovasti suunnitellut. Ehdoton en ollut tässäkään. Sairaalassa ei käynyt mielessäkään opetella mitään muuta kuin ihan perus kertakäyttövaippojen kanssa toimiminen, ja kotonakin meni pari päivää erilaisten näytepakkausten vaipoilla. Eilen pidimme ensimmäisen kestovaippapäivän ja siitä tuli myös toistaiseksi viimeinen. Vaikka siis meillä on erilaisia systeemejä, on harsoja, kuoria, sisä- ja taskuvaippoja newborn-kokoisina, ovat vaipat silti auttamattomasti liian suuria meidän pojalle vielä. Vyötäröltä ne saa istumaan, mutta ne falskaavat jalansuista sekä isommalla että pienemmällä hädällä. Ainoa mikä piti tavaran sisällään vajaan viikon ikäisellä pojalla oli FuzzyBunz –taskuvaippa. Mutta kun niitä meillä on vain yksi kappale, eipä sillä paljoa juhlita. Kaikkia variaatioita kokeiltiin, ja kolmen tahriintuneen vauvanvaatekerran, kaksien petivaatteiden ja yhden oman paitani jälkeen päätimme jättää kestoilun vielä ainakin muutamaksi viikoksi, ehkä kuukaudeksi.

 

Raskauteni osa XII: Käynnistys ja synnytys

Sairaalassa ehdin olla kuusi päivää, ja siellä ollessa tuli kirjoteltua aika paljon muistiinpanoja tapahtumista ja fiiliksistä, tässä niistä tiivistelmää ja tärkeimmät tapahtumat käynnistyksestä syntymään.

Synnytyksen käynnistys

Perjantaina 2.5. menimme heti aamusta äitiyspolille, ennalta suunniteltuun käynnistykseen. Oma oloni oli tässä vaiheessa aika rauhallinen. Tiesin mitä odottaa aina siihen asti kun pääsisin osastolle, ja sen jälkeistä aikaa en halunnut vielä edes ajatella. Mies sanoi odotustilassa ensikerran ihan suoraan, että häntä jännittää. Oli mielenkiintoista että se olin minä joka rauhoittelin häntä tässä tilanteessa, eikä toisinpäin. Pian pääsimme kätilön vastaanotolle. Ensin hän otti tavanomaisia testejä ja sen jälkeen lääkäri ultrasi ja tutki kohdunsuun.

• Viikkoja oli tällöin tasan 38+0, käynnistyksen syynä aiemmin samalla viikolla arvioitu koko 3660 grammaa, eli ei turhaan haluttu odotella luonnollista käynnistystä ja sitä mahdollisuutta että poju venähtäisi yli nelikiloiseksi.
• Verenpaineeni oli korkeammalla kuin koskaan ennen (141/81) ja pissassakin ensikerran proteiinit plussalla.
• Painoa tänä päivänä oli 81,1 kiloa, eli 19,1 kg yhteensä noussut raskauden alusta.
• Sydänääni- ja supistuskäyrä normaali ja yllätyksetön, ei supistuksia.
• Ultrassa ei mitään ylläreitä, painoarviota ei tehty mutta mahanympärys mitattiin.
• Kohdunsuu oli tiukasti sormelle auki. Sen tutkiminen muuten sattui enemmän kuin mikään raskauden aikana siihen mennessä. Teki mieleni tiuskaista lääkärille että tottakai se on tiukasti sormelle auki jos sen sormen sinne väkipakolla survoo.. Onnistuin pitämään suuni kiinni.

Vielä ennen osastolle menoa jouduin antamaan ylimääräisen verinäytteen raskausmyrkytysepäilyn takia (perusteena kohonnut v-paine ja pissan proteiinit). Osastolla sain sitten oman vuodepaikan ikkunan vierestä kolmen hengen huoneesta, ylleni todella tyylikkäät sairaalakuteet, ja siitä sitten alkoi odottelu, ja ensikertaa itseäni jännitti. Oltiin tilanteessa, josta en tiennyt mitään ennalta, enkä tiennyt mitä odottaa. Käynnistyisikö synnytys heti vai joutuisimmeko odottelemaan yli viikonlopun?

Kolme päivää napsin neljän tunnin välein aluksi 1/4 ja lopuksi puolikkaita synnytystä käynnistäviä Sytotec-lääkkeitä, ja makasin puolen tunnin supistuskäyrissä sekä kaksi tuntia lääkkeen oton jälkeen että aina ennen seuraavan ottoa. Tarkoituksena oli lääkkeillä kypsyttää kohdunsuuta ja mahdollisesti puhkaista kalvot heti kun se olisi mahdollista. Mies kävi minua  näinä päivinä moikkaamassa kahdesti päivässä vierailuaikojen sen salliessa, ja kävelimme pitkin poikin sairaalan alueita ja ympäristöjä, rappuja ja käytäviä toivoen ja odottaen edes jonkinlaisia supistuksia ja edistystä tapahtumiin. Ja silti kaikki tapahtui aivan turhauttavan hitaasti.

Perjantaina:

• Ensimmäiset napakat kivuttomat supistukset tunsin kaksi tuntia ensimmäisen lääkkeen oton jälkeen.
• Kivuttomien lisäksi ilmaantui ensimmäiset selkäsäryt saman päivän iltana.
• Limatulppa alkoi irrota illalla ja enemmän ja vähemmän limaista vuotoa jatkui seuraavaan päivään. Olo oli kuitenkin luottavainen, limatulpan irtoaminen oli hyvä merkki, josko juo huomenna päästäisiin hommiin?

Lauantaina:

• Iltapäivällä todettiin kohdunsuun siirtyneen eteenpäin, ei muuta muutosta.
• Ensimmäiset jokseenkin ahdistavat supistukset epäsäännöllisinä.
• Verenpaine oli ollut säännöllisissä mittauksissa välillä normaali ja välillä vähän koholla, raskausmyrkytystä ei kuitenkaan kovin vakavasti enää epäilty.
• Limainen vuoto muuttui myöhään illalla vetiseksi, lapsivettä kenties tihkui.
• Illalla kohdunsuu oli oikein pehmeä ja kanava hävinnyt kokonaan, mutta edelleen kiinni. Tuskin tänäkään yönä mitään tapahtuisi, aloin olla jo kärsimätön.

Sunnuntaina:

• Aamulla lääkärin tutkiessa edelleen kypsymätöntä kohdunsuuta lapsivettä holahti pedille, toiveet alkoivat nousta siitä että jotain jopa oikeasti saattaa tapahtua tämän tai viimeistään seuraavan päivän aikana. Mielestäni oli jo korkea aika, aloin olla kypsä odotteluun.
• Alkuillasta aloin tuntea mahankin puolella selkeästi ahdistavia supistuksia, kävin kuumassa suihkussa niitä lievittämässä.
• Käyrissä näkyi hyvin epämääräistä supistustoimintaa, ei yhtään selkeitä piikkejä, pikemminkin jatkuvaa heikohkoa ja välillä vähän yltyvää. Itse tunsin istuessa ja liikkuessa että maha o oikeastaan koko ajan ihan pinkeänä.
• Kello 18 kohdunsuu on edelleen siinä tilassa missä edellisenä päivänä - pehmeä, tiukasti sormelle auki ja kanava hävinnyt. Huomasin että oma mielialani alkoi laskea, mukula ei selkeästikään ollut vielä valmis tulemaan ulos.

Synnytys

Kun homma viimein lähti käyntiin, mentiinkin rytinällä:

• 19:30 sunnuntai-iltana Mies oli käymässä minua vielä tervehtimässä. Istuin sängylläni ja valitin juuri sitä kun mitään ei tapahdu ja suoraan sanoen koko tilanne jo vitutti, kun aivan yht äkkiä tunsin napsahduksen ja sen jälkeen istuin lämpimässä vesilammikossa - lapsivedet menivät tällä kertaa oikeasti. Aloin saman tien tuntea niitä oikeita supistuksia, mutta ne eivät vielä tulleet kovin usein eivätkä säännöllisinä, saatika kivuliaina. Vierailuaika oli jo loppunut ja Miehen oli lähdettävä kotiin. Ei ollut mitään takeita siitä että tänäkään yönä päästäisiin tositoimiin.
• Käyrälle piirtyi hienosti voimakkaita supistuksia useampia puolen tunnin aikana ja tunsin ne jo kovin selkeinä, häiritsevinä ja hieman kivuliainakin. Kävin lievittämässä tuntojani tulikuumassa suihkussa ja nukkumaan käydessäni kätilö toi kuumia kaurapusseja selälleni ja mahalleni. Supistukset kovenivat kovenemistaan, yritin silti nukkua aina siihen asti, kunnes heräsin joka kerta kun supistus tuli, eli kymmenen minuutin välein.
• Noin klo 21 sain jotain kipulääkettä pistoksena kankkuuni. Se vei noin 60% kivuista, jättäen kaikkein kovimmat supistuksien huiput kuitenkin tuntumaan. Paremmin se toimi unilääkkeenä, olin sen jälkeen aivan pöpperöinen ja tuskin pysyin jaloillani tai puhumaan selkeästi. Sänkyni kärrättiin tässä vaiheessa käytävälle varmuuden vuoksi, jos yöllä tulisikin lähtö synnytyssaliin. Mukaan vuoteeseeni otin kännykän ja vesipullon.
• Tämän jälkeen omat muistikuvani tapahtumista ovat hyvin hatarat väsymyksen, puudutteen ja kivun vuoksi. Kello 22:10 tuli kuitenkin Mieheltä tekstari jossa hän kysyi kuinka homma etenee, ja olin tuohon vastannut klo 23:02 että “Sattuu” - enempää en voinut keskittyä kirjoittamiseen.
• Lääkäri tuli käymään paikalla tuon jälkeen, ja ensimmäisen kerran koko aikana kohdunsuulla on edistystä, olin jopa kahdelle sormelle auki. Siinä vaiheessa tunsin epätoivoa - kivut olivat mielettömät ja vain kahdelle sormelle?! Pelkäsin että joutuisin kestämään tuota tuskaa vielä tuntikausia. En ollut voinut edes kuvitella että avautuminen voisi olla niin tuskallinen prosessi. Supistuksia tuli jo noin 5-7 minuutin välein ja kätilö ja lääkäri päättivät siirtää minut synnytyssaliin, missä loput kivunlievitysmahdollisuudet olisivat saatavilla.
• Koska salissa ei saa käyttää kännykkää, soitin Miehelle klo 23:40, että alkaa tulla paikalle. Sanoin kuitenkin ettei kiirettä ollut, eihän todella edistystä ollut vielä kovasti tapahtunut.
• Hämärästi muistan olleeni sänkyineni hississä matkalla synnytyssaliin, ja seuraavaksi kättelinkin synnytyksessä avustavia kätilöitä ja onnistuin jotenkin ihmeellisesti itse nousemaan vuoteestani ja asettautumaan synnytyspedille. Ainoa mitä saan sanottua, on että en halua aquarakkuloita, kaikelle muulle olin avoin, epiduraalia melkeinpä vaadin - anestesialääkärille lähetettiin kutsu samantien.
• Sain käsiini ilokaasu- ja happimaskin ja opastuksen niiden käytöstä. Olin etukäteen kuvitellut ettei ilokaasusta olisi mitään hyötyä tai että siitä tulisi vain paha olo, mutta koin nuo kuitenkin todella toimiviksi omalla kohdallani. Ainakin sain maskeja käytellessäni itse tehdä aktiivisesti jotain ja keskittyä henkittämiseen sen sijaan että olisin vain passiivisena kärvistellyt ja odottanut seuraavaa melkein tajunnanlamauttavaa supistusta.
• Mies tuli paikalle heti puolen yön jälkeen. Kohdunsuu tutkittiin seuraavaksi ja olin jo viisi senttiä auki - olin avautunut useamman sentin puolessa tunnissa. Ei ihme että supistukset tuntuivatkin niin kamalilta, nehän ihan oikeasti tekivät nyt tehtäväänsä ja kovalla tahdilla. Kätilö peruutti anestesialääkärin saman tien ja muistan vain huudahtaneeni ilokaasumaskini alta muutamia valittuja tuskaisia manauksia. Lapsi kuulemma syntyisi hyvin pian, mitään puudutteita ei ollut enää aikaa antaa.
• Aloitin ponnistamisen 00:25, Mies oli kerennyt olla paikalla häthätää kymmenen minuuttia - vähällä siis ettei myöhästynyt koko hommasta! Hän sai käytellä koko ponnistusajan happimaskiani, ja oli tästä jälkikäteen kiitollinen, että sai edes tuollaista pientä puuhaa käsilleen, eikä tarvinnut vain hölmönä tuijottaa vieressä.
• Ponnistin perinteisessä puoli-istuavassa asennossa, koko juttu eteni niin haipakkaa ettei muita vaihtoehtoja edes mietitty. Aluksi en uskaltanut ponnistaa niin kovaa kuin olisi pitänyt, mutta kätilöt tsemppasivat upeasti ja antoivat juuri oikeanlaisia ohjeita - puolen tunnin ponnistamisella syntyi poika maailmaan kello 00:55.

Sen jälkeinen olo olikin todella uskomaton. Kivut ihan todella loppuivat samantien, emmekä osanneet Miehen kanssa kuin vain sanattomina ihastella tuota pientä, hieman kalpeaa ihmisenalkua jonka sain rinnalleni. Hämmennyksissämme höpöttelimme kaikenlaista epäolennaista, muistan Mieheni tokaisseen jopa, että ”Mieti, jonain päivänä tuo vielä haukkuu meitä maailman paskimmiksi vanhemmiksi”.

Jälkivaihe

Noin viitisentoista minuuttia ehdimme tutustua toisiimme ja jutella synnytyksestä keskenämme, kun Miehen oli aika mennä kätilön kanssa viereiseen huoneeseen poikaa pesemään ja mittailemaan. Samalla toinen kätilö alkoi huolehtia istukan syntymisestä, se kun ei tahtonut tulla ulos itsestään, vaikka supistuksia voimistavaa tippaakin lisättiin. Lopulta kätilö painalsi voimakkaasti kohtuani, ja sai istukan ulos. Hetken hän kerkesi sitä ihastella ja kertoi se olevan täydellinen, eli siis täysin eheä, ennen kuin hän huomasi, ettei kaikki ollutkaan ihan ok. Valuin runsaasti verta jostain sisempää.

Lääkäri kutsuttiin nopeasti paikalle tarkistamaan tilanne. Itse olin yhä uupunut synnytyksestä, tajusin kyllä jokseenkin mitä tapahtui mutta en osannut olla lainkaan huolissani, en tuntenut minkäänlaista kipua tai huolta. Lääkäri painalsi voimakkaasti kohtuani, ja samassa kuulin loiskahduksen ja tunsin lämmintä nestettä valahtavan pihalle. Asennostani johtuen en nähnyt mitään, sain vain kysyttyä oliko se lapsivettä vai verta. Samalla kun sain vastauksen ”Verta”, alkoi sali täyttyä ihmisistä. Paikalle hälytettiin sekä Miehen kanssa toisessa huoneessa ollut kätilö, että kaksi yökätilöä vuodeosastolta, sekä anestesiaryhmä sekä ties ketä kaikkia. Sain kasvoilleni ensin happimaskin ja sitten molempiin käsiini tippoja toisen perään. Pikaisia verikokeita otettiin käsivarsistani ja niiden jälkeen jalastani ja jopa korvalehdestäni, eikä kenellekään käynyt mielessä selittää minulle mitä ihmettä oli tapahtumassa. Ennen kuin kasvoilleni laitettiin nukutusmaski, sain vain varmistettua että kerrotaanhan Miehelle mitä täällä tapahtuu, ja että saahan hän odottaa sairaalassa siihen asti että herään ja vielä saatuani näihin myöntävät vastaukset, että eihän kohtuani leikata. Se oli suurin pelkoni, sillä tiesin jo tässä vaiheessa että haluan lisää lapsia, olisi ollut musertavaa menettää siihen mahdollisuus. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain rutiinikaavinta, jota varten minua ei edes siirretty synnytyssalista leikkaussaliin. Ja sitten vintti pimeni.

Heräsin tunnin päästä, kello oli 02:15. Havahduin siihen että minua nostettiin synnytyspedistä takaisin omaan sairaalavuoteeseeni. Tärisin aivan mielettömästi, niin että kätilöt saivat kymmenkunta kertaa yrittää mitata verenpainettani turhaan ennen kuin luovuttivat kokonaan. En kuitenkaan tuntenut kipua edelleenkään, vain väsymystä ja kylmyyttä ja sitä järjetöntä tärinää jota en voinut mitenkään hallita. Sain päälleni toinen toistaan paksumpia lämpöpeitteitä ja lopulta sain hytinältäni pyydettyä Miehen paikalle. Halusin päästä saman tien sanomaan hänelle että olin aivan ok, kaikesta huolimatta. Tiesin että hän oli varmasti ollut huolesta suunniltaan, eikä kyllä kovasti vakuuttunut siitä että voin hyvin, olin aivan lakanan vaalea ja edelleen hytisin. Ei kyllä ihme, olin menettänyt yhteensä 2,4 litraa verta ja hemoglobiinini ennen operaatiota oli ollut vain 115.

Pikku hiljaa palauduin nukutustokkurasta, luovuin happimaskista ja tärinäkin lieveni, ja sain taas nähdä pienen poikamme. Vietimme vielä kolme tuntia synnytyssalissa koko perhe, toivuimme shokista ja saimme jopa pikkuisen syötyä. Kello viiden aikaan palasimme osastolle, minä pääsin omaan rauhalliseen tilaan nukkumaan pariksi tunniksi, poika lastenhuoneeseen kätiöiden huomaan ja Mieskin kotiin toipumaan rankasta yöstä. Kaiken kaikkiaan koko jutusta jäi ihan äärettömän hyvä fiilis, missään vaiheessa ei pelottanut, luotimme koko ajan ammattilaisiin ja meistä pidettiin todella hyvää huolta. Jälkeenpäin palauduin kaavinnasta ja synnytyksestä tosi nopeasti. En ollut revennyt juuri lainkaan, kuulemma jossain sisempänä on pari itsestään sulavaa tikkiä, ei muuta. Jalkeille pääsin heti seuraavana päivänä ja vaikka pari päivää vaelsinkin lakanaakin kalpeampana, jaksoin kuitenkin hyvin touhuta vauvan kanssa. Vielä kotiinlähtöpäivänä hemoglobiinini oli 88 ja olo jokseenkin aneeminen, mutta yleisfiilis on loistava.

Tämä ei siis ollut kauhukertomus, vaan päinvastoin, tarina siitä, miten hyvin kaikki voi mennä vaikkei mikään menekään käsikirjoituksen mukaan.

 

Kotona jälleen muttei mikään ennallaan

Eilen illalla pääsin sairaalalta kotiutumaan, ja tällainen ihanuus tarttui mukaan. Olo on onnellinen, huojentunut, väsynyt ja vähän liikuttunut. Nyt meistä on oikeasti tullut perhe, ja arjen elämä menee melkein kokonaan uusiksi.

Synnytyssaaga on jo paperilla, naputtelen sen koneelle kun kerkiän. Nyt päiväunille, maidontuoksuisen pikkupojan viereen.

 

Vauvelin synty

Maanantaina klo 00.55 syntyi erittäin nopean synnytyksen jälkeen poikavauva meidän perheeseen.

Sekä äiti että vauva voivat hyvin, saa nähdä kuinka monta päivää sairaalassa viipyvät.

Ja strategiset mitat, pituus: 52,5cm ja paino 3660g.

 

Joko on loppuelämän ensimmäinen päivä?

Kello on 5:30 ja minä istun tässä. Herätyskello soisi seitsemältä, mutta näköjään en siihen asti malttanut pyöriä hikisen nihkeässä sängyssä näkemässä unia ajankohtaisesta aiheesta. Heräsinkin itseasiassa siihen kun mukamas vastasin jonkun puolitutun kysymykseen “Milloinkas teillä on laskettu aika?” että “8:40″. Ilmeisesti kovin syvää unta en siis ole harjoittanut..

Eilen laitettiin kämppä lopulta kondikseen, viimeiset siivoilut, keitettiin rintakumit ja -pumppu ja muut tilpehöörit (Itseasiassa Mies hoiti tämän jutun ihan omaehtoisesti ja yksin. Olin hyvin yllättynyt. Mutta toisaalta vaihtoehto oli joko tehdä se, tai imuroida ja pestä keittiön lattia, mutta ei sitä nyt lasketa.)  Ja nyt on koti valmiina pienelle tulokkaalle, vaikka vieläkin tuntuu ihan uskomattomalta, että muka palaisin kotiin parin päivän päästä uuden ihmisen kanssa. Eilen leikkelin ja siistin kynsiäni, ihan vain ehkäistäkseni vahingossa naarmuttamasta pientä herkkäihoista jälkeläistämme, ja tunsin oloni jokseenkin typeräksi. Ai joku vauva vai? Meille vai?

Eilen käytiin myös Miehen kanssa syväluotaavin keskustelu koko tästä projektista, niin menneestä kuin tulevasta, kuin mitä me ollaan koskaan puhuttu. Ollaanhan me nyt ennenkin tästä yhtä ja toista puheltu, mutta keskustelut on käyty aikalailla kirjeshakki -periaatteella: Kysymyksillä (minä) ja vastauksilla (Mies) on voinut olla päivienkin väli ja sitä on käyty kaiken muun elämän ohella, vähän niin kuin siinä sivussa ja toissijaisena asiana. Nyt Mies oli ensimmäisen kerran valmis oma-aloitteisesti puhumaan synnytyksestä, vauvanhoidosta, lastenkasvatuksesta, meidän mahdollisesti tulevasta lapsiluvusta ja muista tulevaisuuden kuvitelmista ja suunnitelmista. Ei hetkeäkään liian aikaisin, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Ihan suoraan Mies sanoi odottavansa helppoa synnytystä, sekä helppoa vauvaa. Ihan vain kuulemma sillä periaatteella, että kaikki on tähänkin mennessä mennyt ihan äärettömän hyvin ja koska hänen suvussaan vauvoilla on tapana olla kilttejä. Ja että jos lapsi olisikin todella hankala (ei siis vauva-aikana vaan yleisesti ns kusipää), hänelle ei ehkä osaisi kokea lasta omakseen. Tuosta sitten pääsimmekin pohtimaan sitä, että onko luonne ja asenteet geeneissä vai kasvatuksessa, kävimme läpi tuntemiamme lapsia läpipiiristä ja keskustelimme sisarusten ja muiden erilaisten olosuhteiden vaikutuksesta ihmisten luonteisiin ja niin edelleen. Tuleva näyttää mitä edessä on - en ihan mitään 4 tunnin kivutonta pikasynnytystä enkä kaikkityytyväistä mahavaivatonta hymypoikaa osaa odottaa, mutta olisihan se ihanaa jos kaikki menisi paitsi hyvin, myös helposti. Mutta tärkeintä että menisi hyvin, joka sekin on suhteellinen käsite.

Ja nyt minua oksettaa. Eli siis jännittää, vaikken sitä mielessäni tunnekaan. Onneksi on maha joka moisesta ilmoittaa.

Mies on muuten luvannut pävitellä tänne tietoja sitten kun jotain tapahtuu, stay tuned for the next episode!

 

Yhdennaisen freakshow?

Viimeinen lapseton päivä Miehen kanssa kahdelleen kotona menossa. Jännät on fiilikset.

Eilinen meni rennoissa tunnelmissa, katsoimme elokuvan, teimme ruokaa, joimme alkoholitonta kaupan simaa (maistui tiskivedeltä mutta mitä muuta voisi olettaa?) ja kävimme ilmeisest viimeisen kerran kaupassa tämän mahani kanssa. Se oli omituinen kokemus. Minua on nyt reilun viikon vaivanneet ihan mielettömät nivuskivut. Ilmeisesti muksu painaa joitain hermoja ja kohdunsuuta koko melkein neljän kilon painollaan aina kun kävelen, ja se tuntuu todella tuskaiselta (huomioiden siis sen tuskan mikä on vielä tulossa, siitä huolimatta tämä sattuu ja kovasti). Siitä sitten aiheutuu se, että kävelyvauhtini on sama kuin rollaattorimummoilla ja lisäksi huojun kulkiessani puolelta toiselle kuin lonkkavaivainen. Ja näistä tuskista johtuen ilmeenikään ei välttämättä kokoaikaa ole kuin Hangon keksillä. Ja kaikesta tästä seurasi se, että eilen kello neljän aikaa koko aivan tupaten täynnä ollut maamme suurin Prisma tuijotti minua kuin mitäkin kummajaista. Ihan oikeasti! Ensin en sitä tajunnut, mutta sitten huomasin että useampi ihminen kääntyi katsomaan minua vielä uudelleen käveltyään ensin ohi. Mainitsin Miehelle siitä, jotta huomaako hän saman vai onko minusta tullut paranoidi. Muutaman minuutin vaivihkaisen tarkkailun jälkeen Mies myönsi että taidamme kerätä aika paljon katseita - mistä lie johtui. Tuijotus ei kuitenkaan ollut missään nimessä pahansuopaa eikä säälivääkään, lähinnä sellaista että “Kaivankohan puhelimen esille että voin soittaa ambulanssin heti kun tuon lyllertävän tytön jalkojen välistä solahtaa vesilammikko, vai kerkeänköhän sujahtaa tuohon seuraavaan hyllyvälikköön jotta voin esittää etten tiedä mistään mitään jos niin tapahtuu” -tyyppistä. Joka tapauksessa kaikki ymmärsivät että viimeisiä viedään.

Niitä kuuluisia loppuodotuksen yhteydenottoja on alkanut jo tulemaan. Entinen työkaveri ja tätini lähettivät viestiä jo jokunen viikko sitten. Itse kerroin ultrakuulumiset kaikille tärkeille ihmisille heti ne itse kuultuamme, ja sitten onkin puhelin piipannut ja soinut useamman kerran. Tsemppaavia kommentteja on tullut, eikä ole onneksi tarvinnut kuulla yhtään “joko?”-kysymystä kun aikataulu on meillä se mikä on. Sitä en vain tiedä että miten hyvin ihmiset ymmärtävät sen, ettei käynnistyspäivä missään nimessä ole automaattisesti sama kuin syntymäpäivä. Mutta onneksi sairaalassakin saa pitää puhelinta päällä missä vain muualla, paitsi itse synnytyssalissa.

Mies ei sitten enää menekään töihin ennen kuin vasta isyysloman jälkeen - tuon pomo antoi viikonlopun vapaaksi. Väitti ettei Mies pysty keskittymään töihinsä tai palvelemaan asiakkaita täysipainoisesti jos tuon pitää vahdata puhelinta ja hermoilla koko ajan samalla. Mies ei kyllä yhtään myönnä että sitä jännittää, mutta toisaalta sillä on ollut maha sekaisin edelliset 2 päivää ja lisäksi tuo on valittanut nukkuneensa kovin huonosti edelliset pari yötä muka ilman mitään syytä. Taitaa siihen kyllä jokin syykin olla..

Ja nyt ottamaan viimeisestä päivästä kaikki irti!

 

Raskauteni osa XI: Viimeinen kontrolliultra

Ensin voisin järkyttää teitä masukuvalla. Virallisia viikkoja siis 37+3 kuvanottohetkellä eilen. Ja olo tuon roikkuvan pallon kanssa on tukala, voin vakuuttaa. Mutta nytpä sitä on helppo kestää, kun tietää ettei tämä kestä enää kauaa..

Nimittäin - dramaattista rumpujen päristystä tähän väliin - tänään oli kontrolliultra sairaalalla, ja tuomiona käynnistäminen tämän viikon perjantaina klo 8:40!!

Aluksi katsottiin kaikki perussysteemit

• Painoa samat 80,5 kg kuin pari päivää sitten neuvolassa. Olen muuten huomannut, että ruokahaluni on ihmellisesti kadonnut. Tänäänkin olen syönyt toistaiseksi vain puolikkaan banaanin ja lasin maitoa, eikä edes heikota.
• Verenpaine näytti paremmalta kuin viimeksi, oli siis 129/85. Pissa puhdas.

Sitten pääsin vajaaksi puoleksi tunniksi supistus- ja sikiön sydänäänikäyrään. Vekara pisti vain sellaisen shown pystyyn, että pariin kertaan piti antureita asetella uudelleen, ja siltikin käyrä oli kovin katkonainen. Mutta kelpasi onneksi lääkärille. Lopuksi lääkäri sitten tutki kohdunsuun ja ultrasi.

• Edellisen kerran kun kohdunsuuta tutkittiin aikalailla tasan kuukausi sitten, se oli kiinteä ja reilut 4 senttiä pitkä. Nyt se oli lyhentynyt senttiin, ja oli pehmeä, vaikkakin yhä kiinni. Mutta siis huimaa edistystä tapahtunut.
• Painoarvio tällä hetkellä 3651 grammaa. Enää siis 9 gramman päässä siitä, mitä itse painoin syntyessäni ja parin sadan gramman päässä Miehen syntymäpainosta. Mutta olen ymmärtänyt että ultrienkin painoarviot voivat heittää +-500 grammaa joka tapauksessa. Kuitenkin tuo vaikuttaa ihan hyvältä painolta, muksu on mitä ilmeisimmin valmis tulemaan ulos.
• Käynnistyspäiväksi päätettiin 2. toukokuuta, jolloin virallisia viikkoja on tasan 38+0, eli keuhkot ovat varmasti kypsät. Ylipäätään käynnistyspäätös perustuu siihen, että mukula tosiaan on nyt hyvissä mitoissa, ja jos tuon annettaisiin kasvaa nyt vielä oikeaan laskettuun aikaan asti, tuo saattaisi painaa lähemmäs 5 kiloa, eikä siitä olisi mitään hyötyä synnytyksen, minun tai etenkään vauvan itsensä kannalta.

Vaikka käynnistys on perjantaina, ei silloin ole luvattu mitään vielä pahemmin tapahtuvan. Tarkoitus on kypsyttää kohdunsuuta joko lääkkeillä tai ehkä puhkaista kalvot, ja sitten vain odottaa supistuksia. Ilmeisesti Mies on vielä sinä päivänä menossa töihinkin - en usko että käynnistyksestä seuraavina seitsemänä tuntina kuitenkaan päästään tositoimiin. Maanantaihin mennessä kuitenkin mukulan pitäisi ainakin teoriassa olla pihalla jos kaikki menee hyvin. Tekisi mieli sanoa, että tuskin maltan odottaa, mutta sen verran alkaa pikku hiljaa jännittää, että olen oikein onnellinen näistä muutamasta hengähdyspäivästä, jotka meille vielä suodaan. Olo on nyt kovin huojentunut. Lopun ajan saan ottaa rennosti ja ihan vain ihmetellä yhä yltyviä synnytystä enteileviä merkkejä ilman stressiä ja nauttia tiedosta, että odotus on totta tosiaan päättymässä pian.

 

Valmistautumista - eihän liian aikaisin?

Sairaalakassia viimein pakkailen. Mies on siitä jo parina päivänä kysynyt josko on valmista, ja viime iltana tuli ekoja kivuliaita suppareita muutama peräti sarjassa, joten viimein pääsin tuumasta toimeen. Listassa tavaraa ei tuntunut olevan kamalasti, mutta nyt kun niitä käytännössä kasailen, mietin että mihin oikeasti ihmiset pakkaavat nämä sairaalakamat, matkalaukkuun?

Joka tapauksessa päätin, että muksun kotiutumisvaatteet saa Mies tuoda turvakaukalon kanssa laitokselle vasta sitten kun kotiin ollaan lähdössä. Kuvassa onkin hahmotelmani kotiintulovaatteista, ja kommentteja kaipaisin! Vauvoja en ole koskaan pukenut ja meinaa mennä vähän vielä sormi suuhun vaikka kuinka yritän maalaisjärjellä järkeillä. Joka tapauksessa päälle siis tulisi pitkähihainen body ja puolipotkarit.  Päälivaatteeksi kävisi mielestäni tuo ohut mutta sisäpuolelta fleecepintainen haalari, joka on auttamattomasti valtavan kokoinen, mutta eipä se käärylä kuitenkaan liiku vielä muutaman vuorokauden ikäisena. Lisäksi päälle tulisi pakollinen myssy, potkarin jalkaosien päälle sukat ja käsiin tumput. Bodyhan periaatteessa on alusvaate, mutta jotenkin tuntuu - nytkin kun lämpötila on 15-18 astetta - että olisi liioittelua heittää tuohon haalarin alle enää mitään collegeasua tai muuta vastaavaa. Ehkäpä laitan mukaan ylimääräisen pitkähihaisen jos sää sattuu äitymään sateiseksi, tuuliseksi tai muuten synkäksi ja koleaksi. Ulkoiluahan kuitenkaan ei kotiin tullessa ole kuin matka sairaalan ovelta autolle, ja parkkipaikalta kotiin. Nyrkkisääntöhän vauvan pukemisessa taitaa kuulua, että yksi kerros enemmän vaatetta vauvalle, kuin missä itsellä on hyvä olla. Sillä perusteella kun itse pärjää pihalla paitahihasillaan, pitäisi tuon määrän vaatetta riittää.

Huomenna on kauanodotettu kontrolliultra ja täytyy myöntää että hermostuttaa. Olo on ärtynyt ja levoton, eikä oikein osaa ajatella mitään. Mielessäni ole kehitellyt kuitenkin kolme mahdollista vaihtoehtoa siitä, mitä huomenna saattaa selvitä:

1. Ensimmäinen ja huonoin vaihtoehto on, että mukula olisi kasvanut viimeisen parin kuukauden aikana kovalla tahdilla, ja olisi nyt jo yli nelikiloinen. Sitten pitäisi alkaa epäilemään josko saan sitä ollenkaan omin voimin ulos ja jopa suunniteltu sektio nousisi vaihtoehdoksi. Lantioni kokoa tai rakennetta ei ole millään tavalla tutkittu raskauden aikana, siitä ei ole mitään hajua miten ison mukulan pystyisin edes luonnollisesti ulos saattamaan. Lisäksi tämä vaihtoehto aiheuttaisi varmaan jonkinlaisia omantunnon tuskia - olenko omalla ruokavaliollani tai muulla toiminnallani aiheuttanut ison koon, vaikkei sellaisesta ole ollut mitään puhetta neuvolan tai lääkärien taholta.
2. Toisiksi huonoin toteamus olisi se, että Pöppiäinen onkin hidastanut kasvuaan takaisin normaaleille käyrille. Painoa ja kokoa olisi juuri oikeitten viikkojen verran, kohdunsuu olisi napakasti kiinni ja kypsymätön, ja lääkäri passittaisi meidät kotiin odottelemaan sitä oikeaa laskettua aikaa toukokuun lopulla. Eli mahdollisen yliaikaisuuden huomioiden saattaisin kärvistellä tämän mahan kanssa vielä tasan kuukauden päästäkin. Oh no.
3. Hyvä lopputulos, jota toivon mielessäni äärettömän kovasti mutta jota en uskalla ääneen sanoa muuten kuin näköjään täällä hiljaisessa nettimaailmassa, olisi se, että synnytys on lähellä. Muksu olisi juuri sopivasti 3-4 kiloinen, laskeutunut, kiinnittynyt, ja kohdunsuu pehmentynyt ja lyhentynyt. Koon puolesta vauvan ei toivottaisi enää kasvavan mahassa turhan isoksi, vaan kaikki merkit viittaisivat siihen että tuo olisi valmis tulemaan ulos, ja niin sitten sovittaisiin käynnistämisestä vaikka tämän viikon lopulla jos ei tuo ole lähtenyt tulemaan itsekseen sitä ennen. Voisiko käydä näin hyvä mäihä?