Näin sairaslomalla päivät samalla kiitää, että matelee eteenpäin. On niin helppoa vain nukkua pitkään, vääntäytyä ylös myöhään, syödä aamiainen lounasaikaan Kissan makoillessa Hesarin päällä aina juuri siinä kohdassa mitä koittaa lukea. Istua koneella muutama tunti muita lehtiä lukien, blogeja seuraten ja satunnaista viihdettä etsien. Sitten onkin vuorossa päiväunet Kissan seurana sohvalla jonkun epämääräisen iltapäivän tv-sarjan jälkeen – on mahdotonta olla nukahtamatta kun lämmin, rento, karvainen, kehräävä, parikiloinen eläin löhöää mahan päällä silityksiä ja läheisyyttä kerjäten. Samaa rataa päivä kuluu, ja paria tuntia ennen kun Mies pääsee töistä, laitan hösseliksi. Siivoan keittiön, pesen koneellisen pyykkiä, korjaan roskat, tyhjään ja täytän astianpesukoneen ja viikkailen puhtaita pyykkejä kaappiin ja sunnittelen illan ruuan. Näin muuton jälkimainingeissa tehtävää olisi paljon enemmänkin, muutama huone on vielä alkutekijöissään. Mutta se jää aina “huomiselle”.
En koe itseäni mitenkään laiskaksi ihmiseksi, mutta tällainen satunnainen sallittu joutilaisuus on kerrassaan ihanaa. Ja todennäköisesti nyt on viimeinen hetki kun saan tällaisesta nauttia pariinkymmeneen vuoteen, useampaankin riippuen mahdollisista seuraavista lapsistamme. Nyt voin vielä hyvällä omallatunnolla keskittyä vain lepäämiseen, omaan hyvinvointiini ja pikkuisen päivä päivältä voimistuviin potkuihin.
Töihin paluu on kuitenkin edessä ensiviikon maanantaina. Niiden piti alkaa jo nyt seuraavana lauantaina, mutta pomo soitti tänään ja ilmoitti että saan pitää sen vapaana. Ei kuulemma ole pahemmin tekemistä sinä päivänä. Toivon että se pitää paikkansa muutenkin, ja että voisin uskoa siihen, ettei tähän aikaan vuodesta hotellissamme käy enää kovinkaan kova kuhina. Asiakasvirtojen laantumisesta on tosin toitotettu jo elokuusta lähtien, eikä silti muutosta kesän tappotahtiin ole pahemmin käytännössä näkynyt.
Viikonloppuna saatamme piipahtaa vanhempieni luona. Miestä ei innosta, enkä ihmettele. Monta sataa kilometriä ajamista pitkän työpäivän jälkeen, jotta saa kuunnella appivanhempien aina samanlaisia jorinoita, nukkua liian pehmeässä sängyssä, herätä selkä kipeänä aamulla kuudelta kahvinkeiton ääniin ja viedä ulos vanhempieni koiraa. Ja auttaa milloin missäkin asiassa, oli se sitten ongelma tietokoneiden kanssa, pihan siivousta tai satunnaista remontointia. Voisi sitä harvoja peräkkäisiä vapaitaan varmasti viettää fiksumminkin. Mutta minusta on kuitenkin kiva nähdä vanhempiani ainakin näin muutaman kuukauden välein, ja minä taas olen tottunut noihin kaikkiin edellämainittuihin asioihin 18 vuoden kokemuksella. Mutta katsotaan nyt. Kulkeehan junakin, eli pääsen reissuun yksinkin jos niikseen tulee. Toisaalta en tiedä kuinka tukalaksi voi käydä junassa istuminen tämän mahan kanssa, kun ei ole tullut pitkään aikaan matkusteltua. Asia on mietinnässä.
Loppuun bonuskissa, ja kaikki yhteen ääneen: “Aww!”
