Sitä hyvin usein sanotaan, että odottavan naisen suhde omaan äitiin muuttuu. Että kun omasta odotuksesta tulee ajankohtainen, ajatuksissa alkavat pyöriä myös ja etenkin oman äidin vastaavat kokemukset. Vanhemmalta haetaan ja saadaan vertaistukea, tietoa, lohdutusta ja tieto siitä, että samat pohdinnat on käyty läpi sukupolvesta toiseen.

Minä ja äiti ei olla ikinä oltu mitenkään läheisiä. Äiti ei ole lempi-ihmiseni, enkä ole ikinä ajatellut rakastavani häntä. Tietenkin kuitenkin rakastan, niin kuin jokainen turvallisessa ja hyvässä kodissa kasvanut lapsi vain voi rakastaa äitiään, mutta en tietoisesti. Osa syy on äidissä itsessään. Hän osaa olla ja on hyvin usein kyyninen, negatiivinen, antisosiaalinen, jääräpäinen, pitkävihainen, ja jopa puhtaaseen ilkeyteen asti itsekäs marttyyri. Ja samalla ja kaiken tuon lomassa hän on sympaattinen, viisas, ja vahva persoona, joka puolustaa omiaan ja huolehtii heistä kovalla, mutta ennen kaikkea rakastavalla kädellä. Toisinaan noita hyviä ominaisuuksia on vain vähän hankalampi nähdä, kuin niitä huonoja. Äitini ei ole sellainen jonka kanssa olisi lapsena voinut leikkiä tai pelata, tai nuorena käydä shoppailemassa tai höpötellä mitään “tyttöjen juttuja”. Hän oli konservatiivinen ja vaativa, sellainen äiti jolle ei voinut kertoa, että pitkäaikainen poikaystäväni oli 19 kun itse olin vain 14 (äitini kuvitteli toissakesään asti, että Mies oli minua vain kaksi vuotta vanhempi todellisen viiden ikäerovuoden sijaan).

Olen miettinyt, miten lähinnä isäämme tulleet isot siskoni toisinaan parjaavat äitiä, ja näkevät hänessä vain nuo mainitsemani huonot puolet. Näenhän minäkin ne, mutta en osaa häntä niistä syyttää tai moittia. Joskus teininä kyllä nousin kapinaan enkä voinut ymmärtää, mutta nyt hyväksyn hänet täysin sellaisena kuin hän on. Ja tiedän syynkin tähän hyväksyntään. Huomaan päivä päivältä kuinka alan muistuttaa äitiäni yhä enemmän. Puolet noista negatiivisista adjektiiveista kuvaavat minua jo nyt, ja voin täysin kuvitella toisenkin puolen kuvaavan minua viimeistään viidentoista, ehkä parinkymmenen vuoden päästä - jos ja kun elämä ei olekaan yhtä unelmaa. Niin kuin se tuskin ikinä pidemmän päälle on.

Vaikka lapsuus- tai teinivuosinani meillä ei äidin kanssa ollut oikeastaan minkäänlaista yhteyttä toisimme, olemme saavuttaneet sen nyt jälkeenpäin. Kykenemme hyväksymään toistemme puutteet ja ominaisuudet, eikä meillä enää ole ristiriitoja. Yhtälailla kun minä alan ymmärtää yhä enemmän äitini luonnetta ja ajatusmaailmaa, äitini ymmärtää minua. Hän tajuaa miksi teininä temppuilin ja on tyytyväinen siitä että kasvoin siitä vaiheesta pian yli. Hän hyväksyy sen että korkeakoulutetun ja isänmaallisen unelmavävyn sijaan Mieheni on amis, sivari ja aiemmin vielä pitkätukkainenkin - ja silti täysin mahtava ja moitteeton persoona joka menestyy elämässä omalla tavallaan. Ja tärkeintä on se, että hän hyväksyy avosylin viidennen lapsenlapsensa, vaikka me vanhemmat olemmekin nuoria ja minä vailla koulutusta.

Ja lukiessani läpi äitini äitiysneuvolakorttia vuodelta 1988 minäkin viimein ymmärrän asian, jota en koskaan ole osannut ajatella. Ennen henkisen irtautumisen vuosiamme äidilläni ja minulla on joskus ollut fyysinen yhteys. Elämäni on alkanut vanhempieni mielissä ja suunnitelmissa, sekä biologisesti että henkisesti kauan ennen sitä aikaa, kuin minä siitä mitään muistan tai voin koskaan ymmärtää. Väistämättäkin tuntuu siltä, että ympyrä on sulkeutunut.