Takana ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen työpäivä pitkään aikaan. Jo eilen töihin paluu ärsytti, ja aamuyöstä heräsin ahdistukseeni. Uni ei enää tullut, kun jo valmiiksi vitutti tuleva päivä. Mutta olo oli ihan ok siinä vaiheessa, muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin mennä töihin, niin kuin sairasloman jälkeen yleensä tehdään. Ja periaatteeni on, että jos töihin kerran menee, niin sitten siellä ollaan päivän loppuun asti. Kesken ei lähdetä, ellei nyt oikeasti pyörry tai vaikkapa oksenna. Tai halkaise päätään tai jotain vakavaa. Mutta 43 kolme huonetta yhdeltä kerrokselta siivottuani (toki parin ja lopulta muidenkin avustuksella) sanoin pomolle ihan suoraan, että on turha odottaa minua huomenna paikalle. Kahden ensimmäisen tunnin jälkeen nimittäin alkoi kolottaa niin alaselkää, kylkiä ja jalkoja kuin lonkkia ja lanteitakin. Ja milloin mitäkin kohtaa kropassa. Ja aina kumartuessa sai pihistä ja puhista, ja jälkeenpäin hönkiä kuin keuhkotautinen. En enää saa itse kunnolla edes kenkiä jalkaani, on ihan turha kuvitella että voisin ilman ongelmaa pestä 40 vessanlattiaa, kaikesta muusta työstä puhumattakaan. Ja nytkin kolottaa, vaikka olen kotona ollut jo hyvän aikaa, yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa istuma-asentoa seitsemän ja puolen tunnin ympäriinsä juoksentelun, kurottelun, kantamisen ja kumartumisen jälkeen. Plääh. Ja himppusen ahdistaa se, ettei näistä tuntemuksista voi edes valittaa, kun osaa tuskin vain kuvitella mitä kaikkea tämä armas odotus vielä tuo tullessaan. Synnytyksestä puhumattakaan. Eikä siis kipu olekaan ongelma, kuhan nyt vain on läjä kolotuksia milloin missäkin kohtaa eikä mikään tunnu hyvältä, mutta sitä enemmän ärsyttää se, että tiesin että tämä on tulossa ja silti en sille etukäteen mitään voinut tehdä.
Mutta huomenna varaan taas vaihteeksi aikaa päivystävälle lääkärille, ja oletettavasti odottelen odotushuoneessa yli 50 minuuttia viiden minuutin tapaamista varten. Ja saan taas kahden viikon sairasloman, ja sitten ehkä menen taas päiväksi töihin – ja taas saikulle, kun saan itseni kahta kipeämmäksi. Kun sairaslomaahan ei voi kirjoittaa suoraan ä-loman alkuun asti, kun “raskaus ei ole sairaus”.
Niin ja tajusin muuten että minulle on maksettu väärin palkkaa edellisistä saikuista. Pomon kätyri lupasi selvittää asiaa, mutta tämän firman tuntien saan nyyhkiä menetettyjen eurojeni perään vielä ensi kesänäkin.
