Näin viimeyönä ensimmäisen huonon vauvaunen. Synnytys käynnistyi kotona ja niin ongelmallisesti, että oli kutsuttava ambulanssi paikalle. Huohottaessani tuskissani ilmeisesti olohuoneen lattialla, ensihoitajat tai mitkälienikään ambulanssimiehet asensivat vauvaan jonkinlaisen ultran ja sydänkäyrälaitteen välimuodon, ja totesivat ettei sydänääniä kuulunut lainkaan. Raivosin että eikö meidän sitten pitäisi lievällä kiireellä mennä sairaalaan, ja miehet vain sanoivat ettei mitään ole tehtävissä vauvan hyväksi. Heräsin omaan paniikinomaisen kiihkeään hengitykseeni ja ihmettelin kuinka herkkäuninen Mies ei ollut havahtunut.
Tietoisesti en ole hermostunut synnytyksestä, mutta ilmeisesti huolia kuitenkin alitajunnassani velloo. Olen nähnyt muutaman muunkin synnytysaiheisen unen, ja aina sellaisten päivien jälkeen kun jotain tulevaan koitokseen viittaavaa on tapahtunut. Jokin aika sitten tulivat iltamyöhällä ensimmäiset kivuliaat supistukset, ja niitä seurasi ensimmäinen yöllinen unisynnytys – kivuton ja helppo, tuloksena suurikokoinen vauva joka osasi samantien jo kävellä. Pari päivää sitten mukula aloitti mitä ilmeisimmin porautumisen alaspäin, kohti lähtöasemia, ja vihlonnan täytteisen päivän jälkeen näin unta synnytyksestä, jossa en kerennyt saamaan minkäänlaista kivunlievitystä. Se oli sen verran häiritsevä uni, että heräsin kesken kaiken. Ja nyt mukula on kaksi päivää jatkanut sinnikästä porautumistaan alavatsaani ja ilmeisesti kohdun pohjaa vasten ja mietin vain mitähän unia tänäyönä on tiedossa.
Tähän mennessä kivut eivät ole olleet mitenkään edes mainittavan kovia, mutta aiheuttavat milloin minkäkinlaista puuskutusta ja ähinää. Hieno juttu on, että odotus etenee ja loppu lähestyy. Seuraavaan ultraan (ja mahdolliseen käynnistykseen mistä lääkäri mainitsi) on enää kuusi viikkoa. Mutta jotenkin silti epäilen että oikeasti odotettavaa on vielä ainakin kahdeksan, yhdeksän viikkoa. Se olisi niin minun tuuriani.
